- Maggie Jones, opettaja sanoi perjantain viimeisen tunnin päätyttyä. - Minulla olisi hieman asiaa, hän sanoi ja pyysi Maggieta jäämään juttelemaan hetkeksi. Opettaja oli melko lempeä, sievä ja melko iäkäs naisopettaja. - No niin... opettaja sanoi, ja pyysi Maggieta istuutumaan. - Tiedän, että sinulla on kotona vaikeaa, mutta sinun on pakko yrittää jatkaa eteenpäin elämääsi, ja keskittyä kouluun. Saada hyviä arvosanoja, ja menestystä. En tiedä mitä siellä teillä kotona, tai muualla on käynyt, mutta sinähän olet ollut koko tämän vuoden meidän koulussamme aivan poissa tolaltasi! Jospa nyt kertoisit mikä sinun on..?

- En aio kertoa mitään, mikä ei teille kuulu, neiti opettaja. Voitte soittaa vaikka vanhemmilleni, ja kysyä, että mikäköhän minulla on hätänä. Hyvää päivänjatkoa! Maggie sanoi, lähti luokasta reppu selässään ja laittoi oven kiinni. Matkalla koulusta kotiin, hän kävi "Taide ja Tunnelma" liikkeessä ostamassa pari hienoa kynttilää.

- Hei Maggie, sanoivat isä ja äiti Maggien tullessa kotiin.

- Moi... opettaja haluaa jutella teidän kanssanne.. tai no minun, mutta en halua puhua sitä. Joten älkää ihmetelkö, jos hän soittaa, Maggie sanoi, ja painui omaan huoneeseensa. Piakkoin, hän tuli takaisin, ja ilmoitti lähtevänsä ulos. Hän laittoi kaksi hienoa lasista kynttilänalustaa, sytyttimen, ne juuri ostamansa kaksi kynttilää pussiin, ja lähti ulos. Maggie käveli talvisen puiston halki hautausmaalle. Ilma oli kuiva, ja seesteinen. Hän meni edesmenneen serkkunsa, ja mummonsa haudalle. Hän asetti kynttilät, alustoineen hautojen eteen, ja sytytti ne.

- On niin paljon kerrottavaa.... niin paljon kysyttävää.... en edes tiedä mistä aloittaisin... en yhtään tajua mitä tein, tai mitä tapahtui... Maggie sanoi, ja kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin.

- Täällä taas, Maggie, sanoi ääni takaa, ja Maggie hätkähti, kaatui ja kääntyi maassa nopeasti...

- Louise? Maggie kysyi hiljaa, ja tuijotti edessään seisovaa tyttöä.... joka näytti yllättävän paljon hänen kuolleelta serkultaan Louiselta.

- Niin... tyttö sanoi.

- Mutta... kuinka ihmeessä? Sinähän olet kuollut... et sinä voi.... Maggie sanoi, ja ihmetteli tätä kaikkea täysin tietämättömänä.

- Noh... kuten silloin mummollakin.... sanoithan, että kuolin jo aikoja sitten... ja silti sinä, vanhempani ja mummo näkivät minut...

- Mutta mitä silloin tapahtui, silloin mummolla? En tajua tätä yhtään... Maggie sanoi ja nousi ylös. Hän käveli Louisea kohti, käsi ojolla. Louise hymyili viattomasti, ja Maggie yritti koskettaa häntä. Hän laittoi kätensä Louisen olkapäälle.

- Louise! Olet elossa! Maggie sanoi, vuoden ilme kasvoillaan. Maggie ei ollut koskaan ollut näin hämmästynyt.

- No... en minäkään tiedä tästä mitään, mutta... tämä kaikki... mitä nyt taas näit... ei ole totta ollenkaan. Keskittyisit nyt vain elämääsi, kyllä me pärjäämme... Louise sanoi, ja kun Maggie sulki silmänsä kyyneleiden tähden, hänen kätensä jäi vain roikkumaan tyhjän päällä. Maggie oli surullinen.... surullisempi kuin koskaan. Hän oli kaksi vuotta sitten menettänyt rakkaan mummonsa ja serkkunsa, ja se toinen, vielä tärkeämpi, läheinen serkku palasi.... mutta sitten, olikin taas poissa. Maggie oli niin turhautunut, ettei millään ollut enää mitään merkitystä... hän lähti kävelemään kotiin, kyyneleet jälleen seuranaan...