Oli kylmä ja pimeä talviaamu, kun Louisen kello näytti jo puoli viittä. Juna-asema oli autio, lukuun ottamatta Louisea, ja räsyiseen pitkään takkiin pukeutunutta vanhaa miestä. Vain laiturin katuvalot loistivat himmeästi aamussa. Vartin odottelun jälkeen, kaukaa hohkasi valoa. Juna oli tulossa. Mies läheti kävelemään laituria pitkin pois kohti metsää. Louise jäi katselemaan miestä, kunnes tämä katosi aamun pimeyteen. Juna pysähtyi asemalle. Ovet aukesivat, ja Louise hyppäsi kyytiin. Vaunut olivat autioita, ja vain viereisessä vaunussa oleva vanha nainen käänsi unissaan kylkeä- Louise veti vaunun oven hitaasti auki, ja istuutui ensimmäiselle penkille. Louise katseli huuruisen ikkunan läpi hyiseen aamuun. Olisi voinut kuvitella, kun juna rymisteli eteenpäin, että aurinko olisi alkanut jo lämmittää, mutta ei. Kahden tunnin odotuksen jälkeen junassa kuulutettiin taas. Seuraavalla pysäkillä pitäisi jäädä pois, Louise mietti. Hän avasi oven, ja meni jo odottelemaan aulaan. Kun juna vihdoin pysähtyi, sama vanha nainen tuli aulaan, painoi nappulaa ja hymyili kolkosti. Ovien auetessa Louise ja nainen astuivat ulos. Louise oli kuvitellut aamun valjetessa, että olisi ollut mukavampaa kulkea lämpimässä auringonpaisteessa, mutta ilma oli vieläkin kolea, ja tuulinen. Oli aivan yhtä pimeää, kuin kotiasemallakin. Tämä laituri oli paljon pienempi, eikä siinä ollut kuin yksi laituri. Asemalla oli vain yksi vanharakennus, jossa luultavasti oli joskus ollut lipunmyyntiä. Kotiasemalla oli viihtyisä kahvila, ja lipunmyynnin sisärakennus. Nainen lähti kävelemään metsään päin kulkevaa polku, kun Louise käänsi katseensa. Hän vilkaisi uudelleen taakseen, mutta vanha nainen oli kadonnut. Sen sijaan se vanha mies oli kävelemässä pois päin laiturilta. Miten mies saattoi olla siinä, vaikkei hän edes astunut junaan? Tuuli alkoi taas pyryttää, kun Louise havahtui jatkamaan eteenpäin. Laiturilta toiseen suuntaan lähti tie, joka johti kahden suuren talon väliin. Louise lähti kävelemään taloja kohti. Matkalaukku painoi, ja tuuli tuiskutti naamalle. Risteyksen kohdalla hän kääntyi taloja kohti oikealla. Taloja oli lisääkin, erilaisia, myös kerrostaloja - niin kuin mummollakin. Pari pyöräilijää tuli vastaan, jotka ajoivat vain tyynesti Louisen ohi. Hetken aikaa käveltyään Louise huomasi tutun kahvin tuoksun, ja huomasi olevansa jo paikallisen leipomon kohdalla. Hymy alkoi kareilla Louisen huulilla, kun hän tunnisti paikan taas mummonsa kotikyläksi. Linja-autoasemaakaan ei oltu vielä avattu, mutta työt varmasti oltiin leipomossa jo aloitettu. Louise käveli aseman ohi, ja pysähtyi suojatielle. Missään ei ollut liikkuvia autoja näköpiirissä. Koko kylä vaikutti aivan autiolta. Louise ylitti suojatien, ja näki tutun jäätelötehtaan, joka oli pari vuotta sitten lopettanut toimintansa myyntialalla.Sen maskottina toiminut sininen pingviini, paloi yhä kirkkaana aamun hämärässä. Hän käveli tietä pitkin tehtaan ohi, ja kääntyi lopulta vasemmalle. Siellä mummon tuttu kerrostalo jo näkyikin. Louise juoksi raskaan matkalaukkunsa kanssa nopeasti ulko-ovelle. Hän avasi keskimmäisen ulko-oven, ja kapusi portaat ylös kolmanteen kerrokseen. Hän laski matkalaukun lattialle, ja poimi avaimen taskustaan. Hän sovitti avaimen lukkoon, ja avasi oven. Asunnossa oli muuten pimeää, mutta mummo katseli aamuohjelmia televisiosta, ja kutoi samalla.

- Ai Louise! Sinä tulit, mummo kuiskasi. Maggie nukkuu vielä, joten ollaan ihan hissukseen. Mummo hymyili. Louise oli kokonaan unohtanut että Maggie serkkukin oli täällä. Louise oli vielä hieman väsynyt, ja mummo kehotti häntä menemään makuukamariin Maggien viereen nukkumaan. Maggie oli Louisea kaksi vuotta nuorempi, mutta eihän se haitannut. Louise otti ilomietlin tarjouken vastaan, ja avasi hiljaa makuuhuoneen oven ja kömpi sänkyyn. Hän oli uupunut, ja uni oli nyt tarpeen. Louise nukahti melkein välittömästi, ja nukkui kuin tukki.

Myöhemmin, kun hän heräsi, mummo oli jo varmasti tekemässä aamupalaa, kahvin tippumisesta päätellen.

- Louise? Mitä sinä täällä teet? Maggie kysyi Louiselta unisena.

- Ai hei... tulin tänä aamuna... noin kello seitsemältä. Ja me ajateltiin, että jos säkin kaipaat seuraa niin...

- Joo, mukavaa et sä oot täällä. Tule. Maggie otti Louisen kädestä kiinni iloisesti, ja veti tämän olohuoneen kautta keittiöön.

- Huomenta, tytöt. Tulkaa ottamaan aamiasita, mummo kehotti. Tarjolla oli kaiken laista hyvää, niin kuin mummolla aina. Pekonia, paahtoleipää, paistettuja kananmunia, juustoa, voita, puuroa, muroja, pullaa, tuoremehua, mummon viinimarjamehua, kahvia, kaakaota ja teetä. Maggie otti paahtoleivän ja voiteli sen. Leivän päälle oli kaikenlaisia lisukkeita. Louise katsoi ihmeissään pöytää. Mitä ihmettä hän ottaisi? Hän päätti voidella paahtoleivän, ja kaatoi mukiin kaakaota. Louise otti päivän lehden ja luku: "Nuorille oma kokkikoulu!". Jos puhuttiin vain nuorten kokkikoulusta, niin sen epämielenkiintoisiksia asiat eivät voineet enää mennä. Hän luki sarjakuvat ja horoskoopit. Horoskooppi lupasi hänelle yllätyksiä, joko positiivisia, tai sitten negatiivisia. Hänelle ei koskaan tapahtunut mitään yllätyksellistä. Mummo luki usein kuolinilmoitukset, jos vaikka joku pahanilman lintu naapurista olisi sattunut potkaisemaan tyhjää.

Seuraavana aamuna Louisen herätessä, kukaan ei ollut vielä herännyt. Louise käveli vessaan, ja huomasi jotain järkyttävää. Hän astui kauhuissaan askeleen taaksepäin. Peilikaapin ovessa luki punaisella kirjoitettu teksti "VARO VAIN". Louise juoksi nopeasti makuuhuoneeseen herättämään Maggien.

- Maggie! Herää! Tule... Louise vetäisi Maggien kädestä, ja veti hänet vessaan. Maggie kauhistui, ja  Louise juoksi mummon makuuhuoneeseen. Sängyllä makasi kuollut nainen. Louise koitti vielä herättää mummoa, mutta mikään ei auttanut. Louise juoksi vessaan.

- Maggie... mummo on poissa, Louise henkäisi.

- Eihän... ei vielä... Maggie yritti. Louise soitti hätänumeroon, ja Maggie katsoi ikkunasta kun Ambulanssi saapui läheisestä terveyskeskuksesta kerrostalon pihaan niin pian kuin oli mahdollista.Pian ovikello soi. Louise avasi oven. Sairaanhoitajat tulivat, ja laskivat mummon paareille. He totesivat hänet kuolleeksi.

- Mutta mikä se viesti oli? Louise kysyi hoitajien lähdettyä pidätellen itkuaan.

- Een... tiedä... Maggie sanoi. Molempien silmät täyttyivät kyynelistä, ja kyyneleet tippuivat poskille, ja poskien kautta maahan... mummo oli poissa...

He koittivat soittaa vanhemmilleen, sillä hoitajien käynnistä oli jo pitkä aika, ja he lupasivat ottaa yhteyttä kotiväkeen. Kukaan ei vastannut. He koittivat keksiä jotain, ja Louise luki lehden toistamiseen... myös kuolin ilmoitukset. "Kuolleet: Catgerine Smith 24.5.1944, Vivian Jones (syntymäaika salainen), Louise Fear". Mutta sittenhän... hän... oli kuollut... ja hänen syntymäaikaansakaan ei näkynyt... sitä ei oltu salattu... sitä ei vain ollut.

- Tiesin sen koko ajan, Maggie sanoi kylmänrauhallisesti. Luin lehden ennen sinua. Sinun on ehkä vaikea ymmärtää tätä, mutta... kuolit oikeastaan jo kauan kauan sitten. Vain suuri lähimmäisten rakkaus sai sinut tuntemaan olosi eläväksi... vanhempasi, mummo ja minä. Sinä elit mummossa... minun vanhempanikaan eivät näe sinua, Maggie jatkoi hiljaa kyyneleet silmissään. Yhtäkkiä Louise tunsi kevyen tuulahduksen, ja haihtui pois.

- LOUISE!! Maggie oli aivan kalpea... Nyt täytyi... -